Ilmottauduin vahingossa joogan alkeiskurssille. Katselin netistä jooga-kursseja ja löysin puolivahingossa siedettävän hintaisen, järkevällä sijainnilla olevan joogakoulun, jolla oli vielä kursseja sopivina aikoina. Se sopivin kurssi oli tietenkin täynnä. En suostunut lannistumaan vaan lähetin toimistolle sähköpostilla kyselyn, että kannattaako minun nyt odottaa syksyyn vai mennä kurssille nyt, kun seuraavalta kurssilta, jolle mahtuisin joutuisin olemaan poissa muutamalta kerralta. Sain vastauksen, jossa kehotettiin ilmottautumaan jonoon. Totesin että syteen tai saveen, pistän nimeni sinne ja sitten katsotaan miten käy, että vapautuuko minulle paikka vai ei. Ja niin siinä sitten kävi, kurssille oli saman päivän aikana tullut peruutuksia, joten jonon sijaan olin ilmottautunut kurssille.

 Aloitan siis joogan alkeiskurssin.

 Tiedän, että osa tästä kipinästä sai alkunsa eräästä joogaa harrastavan kaverini kanssa käydystä keskustelusta. Toinen osa tästä kipinästä tulee Elizabeth Gilbertin 'Eat Pray Love'-kirjasta, jota luen iltaisin ennen nukkumaan menoa. Loput tästä kipinästä on ollut aina mun sisälläni. Mitä minä odotan tältä? Odotan löytäväni tavan rentoutua ja uuden tavan kuunnella itseäni.

 Miten tämä liittyy kolmenkympin lähestymiseen? Varmaan tavalla, jossa nainen etsii keinoa kommunikoida kehonsa kanssa paremmin, pitää kehostaan parempaa huolta ja saada mielensä tasapainotettua samalla. Lopetin aktiivisen salilla käymisen, kun aloin seurustelemaan. Ennen sitä viihdyin salilla hyvin; kävin sielä parhaina viikkoina jopa neljä kertaa, suunnittelin viikko-ohjelmani sellaisiksi, että ehdin käymään sielä vähintään kolme kertaa, minulla oli suosikkiohjaajat ja suosikkitunnit, joilla tykkäsin käydä. Sitten se jäi. Maksoin kuukausimaksuja vielä vuoden päivät ajalta, jolla kävin salilla ehkä kerran. Sen jälkeen kokeilin tanssitunneille menemistä, mutta tunsin itseni lähinnä hyvin vanhaksi elefantiksi sirojen 16-vuotiaiden seassa. Tanssikoulujen maailmassa, jossa "alkeistuntien" vaatimuksena on vähintään hyvä koordinaatio, hoikka, taipuisa vartalo ja kahden vuoden kokemus aerobicistä, kohta 30 on jo liian kankea ja varsinkin liian vanha. Tanssi on siis laji, jota ei kannata edes kuvitella aloittavansa sen jälkeen, kun on täyttänyt 18-vuotta. Loput kymmenen kerran korteista myin pois.

 Myönnän toki, että tuntuu siltä, että jooga on ollut jo vuosia "vanhempien" (lue: yli 30-vuotiaiden) Hollywood-tähtien suosima harrastus. Jossain kohtaa tuntui, että kaikkialla toitotettiin sitä, kuinka Madonna pysyi niin hoikkana juuri joogan ansiosta ja kuinka se ja tämä ja tuokin harrastavat joogaa. Lisäksi tuntuu, että kaikki mikä liittyy New Yorkiin päätyy aina muutaman mutkan jälkeen joogaan. Olen kiinnostunut vähintään kokeilemaan, mutta toivon löytäväni joogasta jotain muutakin, kuin itselleni soveltuvan urheilulajin.

 Teinivuosina Nylon Beatin Jonna ja Erin olivat hitti. Nyt - muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen molemmat naiset julkaisevat miltei yhtaikaa omat soolo sinkkunsa - aikuistuneina. Nylon Beatin hajoamisen yhteydessä, vajaa kymmenen vuotta sitten, kommentoin eräälle tuttavalleni naivisti, että "Nyt kun Nylonit lopettaa, olis varmaan hyvä aika munkin aikuistua." Tietyllä tapaa olin oikeassa, en ollut enää 16-vuotias teini vaan aika tarkalleen 20-vuotias. Silloin 20-vuotiaana tiesin kaikesta kaiken, en ollut ikinä väärässä, olin villi ja vapaa - elin jokaisen hetken täysillä. Nyt Nylonit ovat palanneet - erillään. Jonna ja Erin ovat kasvaneet yli iästä, jossa pojat olivat "jännä juttu" ikään, jossa ollaan naimisissa ja hankitaan lapsia. Tai no, kuka hankkii ja kuka jättää hankkimatta. Kuka menee naimisiin, kuka pysyy ikisinkkuna? Siitähän tässä iässä on kai kyse.

 Jonnan biisejä olen ehtinyt kuuntelemaan enemmän - levy kun julkaistiin jo viime vuoden puolella. Tuntuu, että niissä puhutaan lähinnä kolmekymppisen naisen sinkkuelämästä, siitä miten herätään väärästä vuoteesta ja taidettiin ajaa taksilla eilen. Jonnan biiseissä puhutaan häpäisevistä katseista ja suttusilmästä joka on kotimatkalla. Biisit muistuttavat minua omalla tavallaan Nylon Beatin viimeisestä levystä, siitä, jota kuuntelin ensimmäisessä omassa asunnossani, kun join ja juhlin villisti. Sen levyn ilmestyessä olin kutakuinkin varma, että Risto Asikainen harrasti mun elämäni vakoilua jostain kuopasta ja kirjoitti biisit sen mukaan. Siihen aikaan mulla oli 12 apinaa ja petollinen päiväkirja. Tuntui hullulta kuunnella omaa elämäänsä cd-levyltä. Silloin notkuin baareissa ja klubeilla, joita nykyään kutsun teinihelveteiksi, join sinisiä enkeleitä ja breezereitä, ajoin taksilla kotiin ja vietin villiä sinkkuelämää.

 Voisin varmaan kirjoittaa kokonaisen kirjan niistä vuosista, nimeten jokaisen luvun Nyloneiden biisien mukaan. Kai tämä kertoo vain Asikaiselle ja Castrenille, että Nylon Beat oli onnistunut tuote; minä kasvoin sen musiikin kanssa, ja se aina sopi siihen elämän tilanteeseen. Tietyllä tapaa tyttöjen tuotanto on mun koko elämä, siihen asti, kun ne hajosi. Ja taisin mä tietyllä tapaa olla itsekin aika "nylon" niihin aikoihin; hyvin pinkki ja ärsyttävä.

 Erin puolestaan on mennyt countrympään suuntaan. Musiikillisesti tytöt tekevät selkeästi eri juttuja, mutta Erinin "Vanha nainen hunningolla" puhuu kuitenkin samoista teemoista, kuin Jonnan "Vääränpäässä". Jään innolla odottamaan lisää biisejä Eriniltä. Siinä missä Jonnaa joutui hetken kuuntelemaan, ennen kuin pystyi sanomaan, että siitä tykkää, Erinin ensimmäisen (eilen julkaistun) soolosinkun kohdalla ei tarvinnut miettiä. Se osui ja upposi.

 Kuten aiemmin totesin, Jonna ja Erin ovat kasvaneet - niin myös minä. Toivotan tytöille onnea soolourillaan; jos pitäisi valita jompi kumpi, en pystyisi siihen - vaikka samalla lavalla heitä tuskin enää näkee. Ainoa mitä jäin toivomaan, olisi sanoitukset, johon kohta 30-vuotias Nyloneiden tahdeissa kasvanut nainen voisi samaistua konservatiivisemmaksi muuttuneine arvomaailmoineen.